Musiikista ei jaksa innostua ihan niin villisti kuin joskus nuorempana. Viikonloppuna kotiimme ostettiin albumi, joka kuitenkin vaati Music Appreciation Clubin kokoontumista stereoiden juurelle. Minä ja juippi tempaisimme uuden Killing Joken albumin "Hosannas From The Basements of Hell" kuoristaan. Bändi on ollut olemassa jo ikukauan, mutta me tutustuimme orkesteriin vasta edellisen "Killing Joke"-levyn myötä. Tämän levyn kuunteleminen yhteen putkeen tekeen tiukkaa, sen verran jykevistä tukkipuista on soitantansa tehty. Lyriikat tarttuvat maailman epäoikeudenmukaisuuksiin ja musiikillisena tehokeinona on toisto. Yksi riffi riittää, jos ja kun se on tarpeeksi hyvä. Mielestäni tämä toimii parhaiten levyn avausbiisissä "The Death And Resurrection Show": yksi riffi, monotoninen messuaminen ja kuulija tuntee pakottavaa tarvetta lähteä palvomaan nakuna alkukantaisia jumalia.
Voi, eksyin alkuperäisestä aiheesta, eli uudesta levystä. Palatkaamme. Hihitellen leivoimme käsiä polviimme, kun paalujuntta alkoi soida. Homma haiskahti alkuun kovasti 80-lukuiselta, ja sinnehän yhtyeen juuret ulottuvat. Soitanta vaikutti monisyisemmältä kuin edellisellä levyllä. Pitäisi arvatenkin tutusta enemmäkin back catalogueen, mutta kun ei jaksa/ehdi/jne. Kolmannessa biisissä "Invocation" päästiin kuitenkin nostattamaan Babylonin Wh*re B*tch Goddessia, ja meininki oli sen mukaista. Uaa! Hypno! Tuutta! 8 minuuttia!
Ehkä uskallan illalla kuunnella levyn uudemman kerran. On se niin semmosta! On tietty uhkarohkeaa (tyhmää?) sanoa levystä yhtään mitään yhden kuuntelukerran jälkeen, mutta "Live Life Dangerously" on keskimmäinen nimeni. Että tiedox vaan.
