LLAMA

On asioita, joille ei voi mitään. Jos yrittää pyristellä, käy kehnosti, eikä siitä ole hyötyä kenellekään. Silti mikään ei syö aikuisen ihmisen itsetuntoa niin kuin verikammo.

Tänään vietin suuren osan lounastauosta maaten sosiaalitilan lattialla jalat ilmassa. Purin ahneuksissani reippaasti kieleeni => verta (verta suussa: näkö- ja makuaistimus!)=> pyörrytys. Siis hei, mikä supernainen! WAU! Jos en olisi vapaaehtoisesti lyönyt maate, niin olisin voinut jonkin ajan kuluttua kerätä itseni lattialta joka tapauksessa. Iän myötä tilaan on tullut helpotusta sikäli, että älyän ryhtyä varotoimiin ennen kuin puu kaatuu. Onneksi systeemiini on ohjelmoitu hieman varoaikaa: kun onnistun tärvelemään itseäni, ehdin juuri ja juuri desinfioida ja teipata palkeenkielet ennen kuin näkökenttä kapenee ja korvissa suhisee liikaa. Pyörrytyshommiin minulla on ohjesäännöt yksi ja kaksi:

1. Maahan makaamaan, jalat ylös. Kun olo alkaa helpottaa, niin lasi vettä ja raitista ilmaa. Tsekkaa vielä peilistä, että näytätkö kummitukselta.
2. Jos et pääse makuulle (esim julkisessa kulkuneuvossa), keskity! Älä sulje silmiä, vaan tuijota yhteen pisteeseen, ja keskity hengittämiseen.

Bonuksena ylimääräinen sääntö kolmonen! Kun menet verikokeeseen, kerro heti reippaasti tilastasi, äläkä yritä leikkiä sankaria. Hoitsut suhtautuvat huomattavasti positiivisemmin pieniin lisävalmisteluihin kuin käytävillä kaatuileviin asiakkaisiin.

Tämä aamu oli Helsingin keskustassa suorastaan vilpoisa. Työmatkalla katseeni osui bussipysäkillä odotteleviin ihmisiin. Yksinään jäykkänä pönöttävien tyyppien joukossa seisoi kuusikymppinen siisti pariskunta. Rouvalla oli kylmä, ja herra halasi häntä tiukasti yrittäen pitää rakastaan lämpimänä. Se oli niin aitoa ja rakastavaa, että meinasi tulla pala kurkkuun. Minä kanssa vanhana tuollai!