LLAMA

Vieraskielisillä on sanonta, joka menee näin: "Add insult to injury". Sitä olen makustellut mielessäni viime aikoina.

Duunissa olen reipas typy, kun useimpina päivinä laitan ainakin yhdet kahvit tippumaan. Keitän siis viikkotasolla enempi kuin juon! Muut ei. Kun oikein kaffehammasta kolottaa, ja menee keittiöön sielu toiveikkaana, kuppi alttiina, niin onko sitä? Pöh. Tyypit "oveluuttaan" jättää pannun pohjalle vanhat jämikset lillimään, ettei vaan itse ole se, joka vie viimeiset tipat, ja on moraalisesti velvollinen keittämään lisää.

Kiireinen kofeiinituskainen on tällöin pakotettu kääntymään kahviautomaatin puoleen. Sen lisäksi, että koneesta tuleva liete on tuskin juotavaa, masiina ystävällisesti kertoo odottavalle, että "Teidän cappuccino valmistuu". Viddu! Possessiivisuffiksitonta kuraa! Kiitti!

Löi hiljaiseksi. Duuni loppui, eikä ollut mitään sanottavaa. Sittemmin on alkanut seuraava jobi, eikä ole kyennyt laisin. Nimittäin töissä on ollut pakko sorvata koko ajan ihan hullun lailla, ilman luppoaikaa internetskissä roikkumista pieniä hengähdystaukoja varten.  Kotio päästyä on takki sitten ollut ihan tyhjä, lepa-lepa. Eio jaksanut pönöttää enää yhtn tietsikan ääressä, ja blogistelua on tullut laiminlyötyä, läps, luku- sekä kirjoitussektorilla.

Viikonloppuna maalla tapahtui kuitenkin ilmiö. Lauantai-iltana saunat oli saunottu, ja iltapalat syöty. Yhtäkkiä, pätsis, tunsin kadonneen energiani palanneen. Sunnuntaina kanavoin enerhyä risusavottaan. Avuliasta sukulaismiestä piti hätistellä loitommas, kun se ei meinannut uskoa, että ihan oikeasti halusin sahata kuivia puita poikki ihan ite. Pokasaha, oksasaha ja oksaleikkurit saivat kyytiä, kun toimistonäätä riehaantui oikeista töistä. 

Tänäänkin olen ollut ihan tuikipätevä, ja suorastaan ostanut vaatteita työpäivän jälkeen. Jos kestää rättiputiikit, kestää ihan mitä vaan.

Kylä tää tästä!

Päivittäiseen elooni on tullut vain yksi muutos viisi vuotta sitten tapahtuneen hommelin johdosta. (Jokapäiväismeiningeihin ei siis lasketa matkustelua yms.)

Joka ikinen aamu avaan Teksti-TV:n ja tarkistan, ettei nukkuessani puoli maapalloa ole räjähtänyt taivaan tuuliin. Sitä kun ei koskaan tiedä. Enää.

Llamastaniassa on oltu hipihiljaa, koska 1) on niin rajua ettei tajua, 2) tämän ei pitäisi olla valitusblogi. Töissä on nimittäin ollut niin ällistyttävä meno. Herra Iso-herra katsoo viivan alla olevia lukuja ja sen seurauksena pikkuapinat hyppivät kuni kumipallot konsanaan. Pitäisi tehdä iso homma x, joka onkin aika helkutin iso ja vaikea, mutta resurssia annetaan silti niukasti ja sitten valitetaan kun ei toimi. No ei viddu joo toimi, xtana! Onneksi ei oo enää pitkään mun ongelma, joten so long, suckers!

Ensi kerralla kirjoitan jotain jotain kivaa. Lupaan.