Maan hiljaiset
En ole mikään äiti Teresa. Ärsyynnyn melko helposti ihmisiin, tungokset viduddaa, ja etenkin työpäivän jälkeen kotiin laahustaessani ihmisrakkauteni on koetuksella. Ehkäpä juuri tästä syystä emppaan niitä tyyppejä, jotka jatkuvan ihmisvirran seassa tekevät keskimääräistä vähemmän glamoröösejä duunejaan.
Pidän huolen siitä, että moikkaan siivoojaa ja vaksia, nyökkään bussikuskille, ja kaupan kassalla poistan poppikoneen luurit korvista ja katson kassahenkilöä silmiin. Ei ole kivaa olla näkymätön ihminen, koneen osa, ja haluankin asioidessani luoda nopean, mutta aidon, ihmiskontaktin.
Mutta voi! Yksi ammatinharjoittajaryhmä aiheuttaa minulle jokapäiväisen ahdistuksen. Kampin bussiaseman ovensuussa odottaa joka aamu ilmaislehdenjakaja. Jätepoliittisistä syistä en halua ottaa lehteä. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, kun yritän luikahtaa mahdollisimman huomaamatta, katsekontaktia ottamatta, ovesta ulos. Jos katson kohti, tyyppi alkaa heti ojentaa lehteä, josta kieltäytymisestä tulee taas paha mieli. Ei voi voittaa. Pitääkö jatkossa kulkea sivuovesta, jotta välttäisin keskiluokkaisen ahdistukseni?
