Televisio ja henkinen kasvu
TIETENKIN katson tv:stä vain uutiset ja laadukkaat dokumentit. Tänäänkin olen ihastellut BBC:n komeaa "Planeettamme maa"-luontodokkaria, jossa siirryttiin maapallomme leveyspiirejä pitkin talvesta kesään. Erityispinnat sarjan ensimmäiselle osalle tulevat David Attenboroughin lukijanäänestä (niksi-niksi digiboksilaisille, kielen voipi valita!), elefanteista ja hitsin sekavista paratiisilinnuista.
TIETENKÄÄN en myönnä, että jään helposti koukkuun amerikkalaisiin "laadukkaisiin" realitysarjoihin. "Selvityjät" katsotaan meillä tarkkaan, analysoidaan ja arvuutellaan tulevia käänteitä. "Amazing Race" on kuin terraario, missä voi tarkkailla pulaan joutuneiden amerikkalaisten kirkumista toisilleen komeissa maisemissa. "Muodin huipulle"-sarjaan oli jok’ikiseen jaksoon saatu kehitettyä kaunis draaman kaari. Lisäksi sarja tuki teoriaani siitä, että että jokaisessa reality-ohjelmassa kannattaa olla vähintään yksi draamahomo.
Myönnettäköön, olen kaipaillut erästä reality-sarjaa, jolle en keksi mitään puolustusta. Se on iljettävä, nolo ja moraaliton. En ymmärrä, mikä saa ihmiset osallistumaan tuohon ohjelmaan. Ja se jatkuu uusilla jaksoilla tänään, huraa! "Viettelysten saari" testaa neljän parisuhteen kantimet paratiisisaarella himokkaiden sinkkujen vaaniessa saalista. Iik! Hirveetä! En kestä!
EDIT: Voe rotta! Huijaajat puijaajat! Ohjelmaopas väitti uusiksi jaksoiksi, mutta olivatkin vanhoja, jo nähtyjä. Saako ihmisen lauantai-illan näin pilata? Edesvastuu!
